Haahuilua ja haikaroita

HAAHUILUA JA HAIKAROITA

- ANDALUCIA 29.12.2012-5.1.2013

Matkaseurue: 4-henkinen perhe, jonka ns. ”perheen pää” on innokas, muttei kovinkaan kokenut/osaava lintuharrastaja.

Matkan tarkoitus: Rentouttava perheloma ennen koulujen ja töiden alkamista Tai ainakin muun perheen kohdalla. Minulla oli tavoitteena nostaa eliksien määrä 200 ;O) Olihan tämä ensimmäinen viikon mittainen ulkomaan matka kiikareiden kera. (Aikaisemmin kiikarit olivat olleet mukana yhdellä Tukholman risteilyllä ja viikonloppumatkalla Pariisissa.)

Varusteet: Kiikarit; Opticron Verano 8x32, kamera; Canon PowerShot SX50, kirjallisuus; Svensson, L., Mullarney, K. & Zetterström D: Lintuopas, Euroopan ja Välimeren alueen linnut, sekä Garcia & Paterson: Where to watch birds in Southern & Western Spain

Lauantai 29.12.

Lento lähti aamuyöstä Helsinki-Vantaalta ja alle viidessä tunnissa oltiin Malagan kentällä. Europcarin pieni diesel-pösö oli valmiiksi varattuna kentällä. Tosin netissä tehdyn varauksen mukaan sen piti olla Skoda Fabia Sedan, eli isolla peräkontilla varustettu malli. Pystyperäisen pösön paksissa olikin matkatavaroilla melkoisen tiivis tunnelma, mutta mitään ei tarvinnut jättää lentokentän autohalliin. Vielä kun haettiin vuokraamon tiskiltä juniorille aivan törkeän hintainen (90 euroa = enemmän kuin puolet auton vuokrahinnasta) istuinkoroke niin päästiin lähtemään matkaan.

Koska hotellille Calahondaan ei ollut tulenpalava kiire, valitsimme maisemareitin A-7/N-340 eli rantatien länteen. Tämä oli neitsytmatka meikäläiselle auton ratissa Etelä-Euroopassa ja rantatie olikin sopivaa shokkihoitoa pikkukaupungin liikenteeseen tottuneelle pojan klopille. Moottoritietulleista johtuen suurin osa paikallisista (ja ilmeisesti myös turisteista) ajaa mieluummin rantatietä.

Jonkinlainen kuningasidea oli myös ajaa turistikeskusten Torremolinoksen, Benalmadenan ja Fuengirolan läpi. Andalucialaiset taitavat todellakin rakastaa liikenneympyröitä. Niitä oli parin sadan metrin välein, eli ilmeisesti joka risteys taajama-alueella oli hoidettu liikenneympyrällä. Ainakin kaupunkien läpi menevällä pääväylällä. Ja liikenneympyrässä ajaminen poikkesi himppusen siitä mihin Suomessa oli tottunut. (Viikon totuttelujakson jälkeen uskallan väittää allekirjoittaneenkin saaneen edes vähän juonen päästä kiinni.) Tyylinä oli, että ei kun sekaan vaan ja vilkun käyttö oli enemmänkin poikkeus kuin sääntö, joten paljoakaan en uskaltanut lintuihin tällä osuudella kiinnittää huomiota.

Sivusilmällä näin kuitenkin läjäpäin lokkeja, jonkin verran puluja ja kottaraisia (todennäköisesti niitä mustia), sekä vilahdukselta pieniä harmaita varpuslintuja tienvarren pusikossa pyrähtelemässä.

Pienen hotellin lähialueeseen tutustumisen jälkeen (meni tovi hotellia etsiessä – eihän suomalainen mies navigaattoria tarvi) ajoimme hotellille ja saimme huoneemme. Tai ihan asunnoltahan se vaikutti – kaksi makkaria kylppäreineen, keittiö ja iso olo-/ruokailuhuone plus iso parveke. Hotellimme sijaitsi noin kahden kilometrin päässä rannasta keskellä urbaania loma-asutusta ja golfkenttiä.

Parvekkeen vieressä kasvoi palmuja ja korkea pinja(tai vastaava), josta kuului kova rupattelu. Ensiksi tuli mieleeni papukaija, mutta sitten tajusin, että niiden täytyy olla mustakottaraisia. Vaikka kuinka kurkistelin en nähnyt niitä puussa, mutta muualla hotellin ympäristössä niitä lenteli vähän väliä. Useimmin nähdyksi linnuksi lähipuissa ja parvekkeella osoittautui varpunen. Aamuisin ne aivan kuin odottivat että veisin niille leivänmuruja. Ehkä joku muukin hotelliasukas oli niitä parvekkeella ruokkinut. Keittiön ikkunan takana kasvavassa puussa seikkaili oksiston lomassa tiltaltti. Määritystyöni perustuessa enemmänkin siihen, että se on talvisaikaan ainut Phylloscopus näillä main, kuin höyhenpuvun erityispiirteiden tuntemiseen.

Parvekkeella nautitun lounaan jälkeen päätimme lähteä tutustumaan lähialueeseen jalan. Tuloksena pieni turkinkyyhky parvi, mustapäätasku (elis), västäräkki ja tikli pariskunta.

Koska valoisaa aikaa oli vielä muutama tunti jäljellä, päätimme autoilla rantaan ja paikalliselle ostarille. Kyltin mukaan rannan nimi oli Playa Miraflores.

Ranta oli tummaa hienoa hiekkaa, jossa siellä täällä näkyi mustia laavakallioita ja rantaviivan tuntumassa kareja. Meidän lisäksemme rannalla oli vain pari kalastajaa koirineen. Tai ehkä koirat eivät edes olleet heidän kun vapaana juoksentelivat.

Taivaalla näkyi kaiken ikäisiä lokkeja lentämässä rantaviivaa myötäillen pääasiassa kohti länttä. Nähdäkseni ne olivat kaikki etelänharmaalokkeja, mikä taitaakin olla alueen yleisin lokkilaji. Sillä aikaa kun juniori keskittyi keräämään kiviä ja simpukan kuoria minä nostin kiikarit silmilleni ja aloin tihrustamaan niiden läpi vesirajaa. Iloiseksi yllätykseksi huomasin välittömästi aivan lähellä kahlaajia. Kymmeniä karikukkoja (elis), tusinan verran pulmussirrejä (elis) ja muutama tylli hypähteli läheisillä kareilla. Onneksi muistin kameran olemassa olon niin sain näpättyä niistä kuvia (älähtäkää, mikäli erehdyin sirrimäärityksessäni ja jos tyllilaji ei olekaan ihan perus tylli). Kävelimme jonkun matkaa rannalla ja kahlaajat siirtyivät aina edellämme eteenpäin. Välillä sirrit tulivat hiekalle etsimään sapuskaa.

Aurinko alkoi ”hiljalleen” painua kohti läntistä taivaanrantaa joten käännyimme kannoillamme takaisin autolle. Silloin huomasin merellä lokkeja suuremman lentäjän ja siluetista tajusin sen heti suulaksi (elis). Niitä oli useampikin ja yksi niistä esitti meille hienon kalastustyylinsäkin. Sen verran kaukana kuitenkin, etten osaa sanoa oliko kalaonni myötä.

Neljä elistä ensimmäisen puolen päivän aikana oli minusta ihan hyvin, vaikka lintulajien kokonaismäärä ei suurensuuri ollutkaan. Etelänharmaalokki, turkinkyyhky ja mustakottarainen olivat minulle tuttuja vuosien takaiselta Barcelonan reissulta (aikaa ennen kiikareita) ja loput kotimaasta.

Sunnuntai 30.12.

Edellisenä iltana olimme päättäneet suunnata tänään kohti Gibraltaria, joten passit taskussa ajoimme länteen aluksi rantatietä, mutta Marbellan jälkeen siirryimme moottoritielle. Autovia AP-7 oli lähes uudennäköistä asfalttia ja tunnelit hienoja. Liikennettä oli todella vähän kun vertasi rantaväylään. Marbella Gibraltar välillä taisi olla kaksi tietullipistettä, joissa köyhdyimme muutaman kolikon. AP-7:ltä käännyimme tielle A-383 kohti La Lineaa, jossa päätimme pysähtyä kahville. Niityllä hevosen seurassa seisoskeli yksinäinen lehmähaikara (elis), päivän ensimmäinen uusi laji. Matkan varrella oli toki näkynyt tutut lokit, kottaraiset ja varpuset.

La Lineasta kahvilaa etsiessämme eksyimme kapeille sivukujille ja kiitimme onneamme, että allamme oli näinkin pieni auto. Ihmettelimme, että miten täällä kukaan mahtuu ajamaan isolla maasturilla, niin ahtailta kujat tuntuivat? Vähänpä me tiesimme – mikä tulisi myöhemmin samana päivänä todistettua.

No löysimme aikanamme isommalle kadulle ja kahvilankin. Siitä oli hyvä virkistetyin mielin jatkaa The Rockille. Suunnattomalta kiveltä se tosiaan näyttikin. Kivi näytti alkavan ja loppuvan pystysuoriin seinämiin, jotka syöksyivät mereen ja huippu näytti aivan saavuttamattomalta.

Päivä oli jo melkein puolessa kun pääsimme kiemurtelevan autojonon jatkoksi. Muutkin halusivat Gibraltarille. Koska oli talvi ajattelin, ettei kaupunki olisi niin täynnä turisteja kuin lämpimämpinä vuodenaikoina ja päätimme olla jättämättä autoa Espanjan puolelle parkkiin. Etenkin kun olin antanut itseni lukea jostakin, että näiltä parkkipaikoilta on hyvin todennäköistä löytää autonsa putsattuna takaisin tullessa. Enkä tarkoita autopesulan työntekijöitä tällä.

Rajalla kaikki meni sujuvasti, passit näytettiin ja tullimies kysyi vielä, että Suomestako ollaan? Johon sujuvasti vastattiin: ” Si, eiku yes.”

Valojen vaihduttua vihreäksi ajettiin lentokentän kiitoradan yli ja oltiin Gibraltarin kaupungissa. Ja sitten alkoi parkkipaikan etsintä. Yritettiin löytää mahdollisimman lähelle huipulle vievän köysiradan lähtöpisteeseen, siellä kun piti oleman kohtuullisen kokoinen parkkialue.

En osaa vieläkään selittää, että miten oli mahdollista kääntyä aina vaan pienemmälle kujalle. Kanssa autoilijoilla taisi joissakin kohtiin torvikin soida. Kävelijöiltä tuli paheksuvia katseita. Erityisen kummissaan katsoi se mies joka istui sillä kahvilan patiolla, josta ajoimme läpi. Lopulta tuli sitten piste, josta ei kerta kaikkiaan enää mahtunut pikkuautollakaan läpi. Onneksi pösössä oli peruutusvaihde. Taisi olla enemmän tuuria kuin taitoa, että sain sen pari sataa metriä peruutettua autoa sokkeloisella kujalla skoottereiden, jäteastioiden ja kahvilan pöytien joukossa ilman naarmuakaan, ennen kuin tuli paikka, jossa sain auton ympäri.

Edellä mainittu kahvilan pöydässä istunut herrasmies tuli ystävällisesti kysymään, että olemmeko mahdollisesti eksyneet. Onni onnettomuudessa, että oltiin Britannian maaperällä ja herrasmies puhui äidinkielenään englantia. Niinpä saimme kohtuullisen hyvät ohjeet miten pääsisimme pääkadulle. Ainiin – Jossakin vaihteessa sightseeingiä näimme ensimmäisen magotin (elis) kiipeilevän jonkin rakennuksen ulkonemalla. Kaupungissa oli paljon myös kesykyyhkyjä – vai voisiko sanoa kalliokyyhkyjä?

Enää emme eksyneet montaakaan kertaa kun saimme näköpiirimme lähes aution parkkialueen, joka kaikenlisäksi oli sunnuntaisin maksuton. Kurvasin sinne ja päätimme turvautua jalkoihimme. Neuvoa kysyttyämme saimme sijaintimme selville. Se oli vain reilun korttelin päässä määränpäästämme köysiradan lähtöpisteestä. Se on kait sitä hölmöjen tuuria. Pienessä puistikossa hyppeli mustarastas.

Köysiradalta avautui upeat maisemat kaupunkiin ja lahden vastakkaisella puolella lännessä olevalle niemelle (joka on Manner-Euroopan eteläisin kohta), sekä tietysti myös Afrikkaan. Lahti ja Gibraltarinsalmi oli puolillaan laivoja.

Apinat olivat meitä vastassa köysiradan yläpäässä. Ymmärrän hyvin, että kaikki ihmiset eivät niistä pidä, mutta minä ainakin olin kovasti odottanut näkeväni niitä. Enhän ennen ollut nähnyt luonnonvaraisia kädellisiä (omaa lajiamme lukuun ottamatta). Tai no luonnonvaraisia ja luonnonvaraisia, mutta hauska niitä oli katsella. Eikä ne ainakaan ketään meistä purreet. Juniori hiukan pelästyi kun yksi isompi uros ohi mennessään kädellään kosketti. Näköalat olivat mahtavat mutta muuttavia petolintuja ja haikaroita ei taivaalla näkynyt, mikä ei tietenkään ole ihme vuodenaika huomioon ottaen.

Minä halusin hiukan patikoida luonnonpuistossa, mutta muu perhe meni köysiradalla takaisin alas kaupunkiin tutustumaan. Etsin polun nimeltä Mediterranean Stepsin alkupisteen (sen ylemmän) ja lähdin patikoimaan portaita alas. Haaveissa oli tietenkin muuttohaukan ja kalliopyyn näkeminen. Lokkeja oli taas paljon ilmassa, mutta muita lajeja en tunnistanut kuin vanhan tutun etelänharmaalokin. Todella jyrkissä portaissa tuli yllättävän paljon hikisiä ihmisiä lenkkivaatteissa vastaan. Kiitin onneani, että olin menossa alaspäin. Siellä täällä puskissa kuului pikkulintujen ääntelyä, mutta ainut jonka tunnistin oli punarinnan tiksauttelu. Vaikka kuinka yritin tihrustaa pensaiden oksien lomasta en onnistunut näkemään mitä muut lajit mahdollisesti olisivat olleet. Portaiden alapäässä oli vanhoja bunkkereita ja muita betonirakennelmia. Näin vilahduksen tummasta pikkulinnusta jolla räikeän oranssi pyrstö – mustaleppälintu - ennen kuin se katosi kallion seinämän taakse. Eräällä kaiteella istui etelänharmaalokki, josta onnistuin saamaan (omasta mielestäni) pari hyvää lentoonlähtökuvaa.

Portaiden alapäästä jatkui kapea polku. Oikealla puolellani kohosivat jyrkät kalliot ja vasemmalla puolella oli jyrkkä pudotus. Valokuvat eivät pysty tekemään oikeutusta näille hienoille maisemille. Nämä pitää jokaisen kokea itse. Vähän väliä pysähdyin kiikaroimaan, josko ylhäällä tai alhaalla näkyisi jotain kiinnostavaa, mutta vain lokit liitivät joka puolella kallioiden ympärillä. Joitakin valkoisia melko suuria (kaali)perhosia näin muutaman. Muutaman kerran polun vieren kiven päältä säikytin pienen sisiliskon piiloon. Kaivelin muististani nimen espanjanmuurisisilisko (Iberian Wall Lizard - Podarcis hispanica) (elis), joita oletin niiden olleen. Internetin ihmeellisestä maailmasta tarkistin myöhemmin olettamukseni jotakuinkin oikeaksi.

Polku läheni loppuaan Jews Gatea, eikä edelleenkään merkkiäkään muuttohaukasta tai kalliopyystä. Lieneekö paikallisen ampumakerhon harjoitukset säikyttäneet linnut. Laukauksia oli kuulunut lähes portaiden alusta saakka ja nyt näin ampumapaikan alhaalla rannassa. Prkle minkä päivän olivat valinneet!

Pikkuhiljaa rinteet loivenivat ja polku vei aaltoillen alaspäin. Rinteillä kasvoi kauniita punaisia kukkia, ilmassa lensi lokkeja, mutta ei haukkoja tai pyitä. Jews Gatella päätin lähteä seuraamaan erästä pienempää polkua rinnettä ylöspäin. Eräässä pensaassa roikkui kauhtunut lappu, jossa kehoitettiin varovaisuuteen poluilla kulkiessa, sillä niiden poikki saattoi olla viritettyinä rengastajien verkkoja. Ei näkynyt verkkoja, muttei myöskään haukkoja tai pyitä. Jotain sentään. huomasin liikettä erään puskan juurella. Villikaniini (elis – juu en tosiaan ole onnistunut pääkaupunkiseudullakaan kaniineja koskaan näkemään) ja se laski minut kahden metrin päähän itsestään, lähemmäksi en viitsinyt mennä. Vaeltelin jonkin aikaa pensaikossa risteileviä polkuja pysähtyen välillä kiikaroimaan. Ainoat saaliit joku iso heinäsirkka, sudenkorento ja joitakin perhosia. Laskeuduin poluilta huipulle vievälle tielle ja läksin menemään sitä alaspäin. Kaupungista tuli jo tekstaria, että meneekö vielä kauan, he ovat kohta jo syöneetkin. Tienvarren puussa näkyi liikettä. Mustapääkerttu. No hyvä, että edes se.

Jatkoin matkaa kaupunkiin Queens Roadia myöten, kun kuulin lokkien äänistä poikkeavan kimityksen. Käänsin katseeni ylös kallion huippua kohden ja näin lokkien seassa melkein niiden kokoisen jalohaukan, voisiko se olla muuttohaukka koiras? (Myöhemmin kotomaahan palattuani kuuntelin netistä muuttohaukkaa, eikä se kuulostanut yhtään samalta. Taisi olla iso tuulihaukka.)

Alhaalla kaupungissa kävelin Gibraltar Botanic Gardenin läpi, ennen kuin etsin muun perheen käsiini. Mustakottaraisia, mustarastaita, varpusia ja turkinkyyhkyjä, sekä kauniita suuria (melkein ritariperhosen luokkaa) oranssin ja mustan kirjavia perhosia. Olivat vaan niin nopeita, etten ehtinyt nappaamaan kuvaa, jotta olisin voinut myöhemmin kysellä asiantuntevammilta tahoilta lajia. Perhe löytyi paikallisesta pubista (tietysti), jossa olivat syöneet ja katsoneet valioliigan peliä. Vaimo ja juniori halusivat jo tienpäälle, joten minulta siirtyisi toistaiseksi lounas eteenpäin. Vanhempi poika olisi varmaan voinutkin jäädä seuraamaan peliä. Yritin ehdotella, että Europa Pointilta voisi nähdä merilintuja tai jopa delfiinejä, mutta ei.

Gibraltarilta pois pääsy oli yllättävän helppoa ja La Lineassa suuntasimme auton keulan länteen kohti Tarifaa. Vaimo oli lukenut Tarifan hienoista rannoista ja minä taasen sen Gibraltarin veroisesta maineesta lintujen muuttoreittinä. Pitihän se nähdä – vuodenajasta huolimatta.

Playa de los Lanches löytyi yllättävän kivuttomasti ja ranta oli todella hieno. Voin hyvin kuvitella miten se kesäkuukausina on täynnäänsä auringonpalvojia. Tuuli oli navakkaa ja mainingit löivät hienosti rantaan. Rannalla olikin lenkkeilijöiden ja yhden virvelöijän lisäksi joukko surffareita. Heitettiin juniorin kanssa kengät ja sukat pois ja saatiin varpaamme märiksi Atlantin aalloista. Vesi oli yllättävän lämmintä, veikkaisin noin 15 asteista. Meren yllä lenteli lokkeja ja suulia. Edelleenkään en onnistunut tunnistamaan uusia lajeja lokkien joukosta.

Tunnistaako joku tämän kiurun?

Mahani ilmoitti, että nyt pitää saada ruokaa, joten läksimme autolle. Puisen aidan päälle pyrähti pieni lintu. Joku kiuru se on sanoin kiikarit silmillä. Kaivoin kameran esille, jotta voisin kuvan avulla myöhemmin tunnistaa lajin. Pari kuvaa, joissa Canonini tarkentaa johonkin ihan muualle kuin olisi pitänyt sain napattua ja sitten kiuru oli poissa. Kuvistahan ei saanut mitään selvää. No kaksi vaihtoehtoa ajattelin mielessäni: tavallinen kiuru tai sitten töyhtökiuru. Jäi nyt kuitenkin merkkaamatta listoihin. Hiukan lohdutti sentäs niityn yllä lekutellut tuulihaukka.

Ajoimme Tarifan satamaan syömään. Sataman vieressä on vanha linna, jonka muureilla lenteli mustaleppälintu ja turkinkyyhkyjä. Hyvin maittavan tapas-aterian jälkeen alkoikin jo ilta hämärtää ja suuntasimme moottoriteitä pitkin hotelille asti.

Ei voi sanoa hienon aurinkoisen päivän olleen varsinaisesti pettymys, mutta odotin kyllä havaitsevani enemmän lajeja Gibraltarilla. Erityisesti se muuttohaukka ja kalliopyy jäivät harmittamaan.

Maanantai 31.12.

Aamulla kävi turkinkyyhkykin parvekkeella tavallisten varpusten lisäksi kyselemässä leivänmurujen perään.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme pösön keulan vaihteeksi itään kohti Malagan kaupunkia. Ensin kutsui kaupungin keskusta, mutta sain ujutettua päiväohjelmaan myös käynnin Guadalhorcen suistossa. Täytyy tunnustaa, ettei se parkkipaikka sopivalta etäisyydeltä vanhasta kaupungista löytynyt taaskaan ilman pientä kiertoajelua. Tällä kertaa kadut olivat kuitenkin leveämpiä ja kun saatiin haettua kaupungin kartta kadun varren kioskista helpottui homma huomattavasti. Auto ajettiin parkkihalliin lähelle Malagan härkätaisteluareenaa.

Kahvikupposten jälkeen oli tarkoitus mennä tutustumaan Alcazaban maurilaiseen linnaan, mutta jostakin syystä se ei ollut auki. Niinpä läksimme kiipeämään vieressä sijaitsevan Gibralfaron linnoituksen huipulle vievää kävelytietä. Näköalat olivat taas hienot yli kaupungin ja läheisille vuorille. Ympärillä näkyi taas jo vanhat tuttavat etelänharmaalokit, pulut, mustakottaraiset, mustarastaat ja tiltaltit. Olipa yksi punarinta ja mustaleppälintukin. Eräästä oksalla istuvasta pienestä varpuslinnusta sain napsaistua kuvan altapäin. Kuvanottohetkellä valaistus oli sellainen, etten nähnyt linnun kuin tummana siluettina taivasta vasten, mutta illalla hotellilla kuvia katsellessa huomasin kuvan onnistuneen erinomaisesti ja tulkitsin lajin keltahempoksi (elis). Määritykseni vahvistivat myöhemmin oikeaksi Birdforum.comin avuliaat ihmiset.

Sitten oli vuorossa aina niin nautinnollinen shoppailukierros vanhan kaupungin kujilla. Vanhasta kaupungista parkkihallille kävellessä näin vihdoin lajin, jonka olin odottanutkin näkeväni – eksoottisen munkkiaratin (vanha tuttu Barcelonasta tämäkin, joten ei elistä tästä).

Auto ulos hallista ja jo tavaksi tulleiden ylimääräisten lenkkien jälkeen lopulta löysimme itsemme Rio Guadalhorcen eteläpuolisesta lähiöstä. Sain tunnin verran aikaa tipujen tiirailuun kun muu perhe suuntasi rannalle eväitä syömään.

Tunti taisi vähän venähtää, mutta siltikin ehdin tehdä vain pienen pintaraapaisun tuohon mahtavaan kosteikkoalueeseen. Jokea rajasi etelässä patovalli, jonka päällä kulki maastoajoneuvolla kuljettava tien tapainen. Se tuntui olevan paikallisten ulkoilijoiden suosiossa. Ylitin vallin sen meren puoleisessa päässä ja aloitin kiikaroinnilla merelle. Aivan liian kaukana, että olisin tunnistanut lajeja kellui lautta vesilintuja. Taivaalla oli tietysti etelänharmaalokkeja. Joen suussa oli uimassa merimetsoja. ja lisää niitä näkyi suojelualueella lehdettömässä puussa ja aina silloin tällöin muutamia lensi ylitseni. Niitä oli siis runsaasti. Samoin kuin mustakottaraisia. Joen toisella puolen huomioni kiinnitti valkea haikara. Sitten huomasin sen seisovan hevosen selässä – lehmähaikara siis. Hevosia ja niillä ratsastavia haikaroita laidunsi rantakaislikon takana ainakin kolme. Västäräkki hyppeli patovallin kivikossa.

Vallin ja joen välissä kulki polku, joten lähdin seuraamaan sitä ylävirtaan. Pian näin joessa mustia lintuja, nokikanoja. Ja vähän matkan päässä lisää. Niitä tiiraillessa huomioni kiinnittyi vastakkaisella joen penkalla olevaan säännöllisen pyöreään kiveen. Kilpikonnahan se siinä. Mitä ilmeisimmin Emys orbicularis hispanica tai sitten Mauremys leprosa eli joku suokilpikonna (elis joka tapauksessa). Kuvasta ei taida käydä ilmi erityistuntomerkkejä mutta kooltaan se näytti olevan melkein nokikanan luokkaa, mikä viittaisi Emys orbicularikseen. Toiseen lajiin viittaisi taas netistä kaivamani tieto, että Emys ei viihdy saastuneissa vesissä kun taas Mauremys leprosa on niissäkin kuin kotonaan. Ja oletan, että Guadalhorce on yhtä saastunut kuin kaikki Andalucian jokien alajuoksut. (Tässä matelijaongelmassakin auttoivat myöhemmin birdforumin jäsenet, jotka tuomitsivat lajin Mauremys leprosaksi.)

Rantapuskissa oli kohtalaisen paljon varpuslintuja, joista tunnistin mustarastaan ja tiltaltin. Kosteikon yllä lensi harmaahaikara ja aina välillä kosteikon ja lähiön välillä lensi pieniä munkkiarattiparvia. Olin jo melkein saavuttanut suojelualueen puolelle vievän sillan kun näin suuren petolinnun tulevan kosteikolta joen yli. Ensin vilkaisu kiikarilla, mieleeni tuli välittömästi pikkukotka (elis), ja sitten kameralla pikaisesti pari kuvaa (jotka eivät auttaneet minua määrityksessäni sen enempää, mutta birdforum auttoi – pikkukotkahan se oli).

Joen varren polulta ei mennyt väylää sillalle, joten päätin jatkaa jonkin matkaa sillan ali polkua yläjuoksulle päin, josko siellä olisi polun tapainen ylös vallille. Ei ollut. Vähän aikaa kiikaroituani yläjuoksulle (nokikanoja) käännyin takaisin kohti siltaa. Silloin näin valkean haikaran laskeutuvan melkein sillan alle joessa olevan ryteikköläjän päälle. Ei ainakaan lehmähaikara. Olisiko jalohaikara? Kaivoin lintuoppaan laukusta ja tihrustin haikaraa kiikareiden läpi. Silloin lintu nosti toista mustaa jalkaansa ja näin keltaiset varpaat – silkkihaikara (elis). Ihastelin aikani haikaraa ja läksin takaisin päin sillan ali varovasti kulkemaan, jotten säikyttäisi lintua. Mutta ei se näyttänyt minusta välittävän vaan jatkoi kalastuspuuhiaan. Päästyäni sillan ali kiipesin kivikossa tasapainoillen vallitielle ja siitä siltaa myöten suojelualueelle.

Minulla ei varmaankaan ollut tunnistani enää montaakaan minuuttia jäljellä, mutta halusin ehdottomasti käydä hiukkasen vain kurkistamassa suojelualueen puolelle. Oikealle vievän polun varrella muutaman sadan metrin päässä näkyi joitakin lintumiehiä kaukoputkineen. Päätin mennä suoraan vievää puskien reunustamaa tietä. Puskista kuului pikkulintujen ääntelyä, mutta en pystynyt näkemään niitä kuin hetkittäisinä vilahduksina, enkä tunnistanut ääniäkään – ärsyttävää! Täällä pitäisi olla talvehtivia sinirintoja, mietin itsekseni. En nähnyt tuota pohjoisen satakieltä, mutta tarpeeksi kauan tunnistusta varten paikallaan yhdessä puskassa oli tasaisen rusehtava kerttu pyrstö välillä veikeästi pystyssä – silkkikerttunen (elis).

Vähän matkaa kuljettuani käännyin polkua pitkin oikealle. Jostakin läheltä kuului sorsien ääntä ja näin yhden lammenkin, mutta en äänien aiheuttajaa. Polun vieressä oli kyltti jossa käsittääkseni kiellettiin polulta poistuminen, joten jätin lammikon tarkemman tutkimisen pois laskuista. Ilmassa alkoi viuhahdella pääskyjä. Talvisin ainoa pääskylaji Espanjassa pitäisi olla kalliopääsky (elis), joten niitä niiden sitten täytyi olla. Ei kait haarapääskykään ihan mahdoton olisi talvisaikaan näillä leveysasteilla, mutta niitä ne eivät ainakaan olleet.

Polku haarautui taas ja päätin, että tämän pidemmälle en enää mene, tai riski siihen että perhe jatkaa matkaa ilman minua kasvaa liian suureksi. Näin kauempana suurehkon linnun lentävän nummen yllä. Pian sen seuraksi liittyi toinen samanlainen ja ne näyttivät nahistelevan keskenään. Joten olin pakotettu kulkemaan vielä hiukan edemmäs. Suopöllöt (elis) siellä kisailivat. Välillä toinen lähti lentämään pidempää lenkkiä, kunnes kahden pöllön tiet ristesivät, ja ilmassa kieppuminen jatkui. Hauskaa seurattavaa, mutta nyt minulla alkoi olemaan jo kiire autolle. Ripeän kävelyn lomassa ”bongasin” vielä tiklejä ja samettipääkertun (tämäkin tuttu jo Barcelonasta).

Autossa odoteltiinkin jo kohtalaisen lämpöisissä tunnelmissa matkan jatkamista. Kaikilla oli nälkä joten päätimme poiketa Fuengirolassa oikein kunnon ravintolaan syömään. Sen etsimisen suoritimme suosiolla jalkaisin, mutta ennen kuin jokaisen kriteerit täyttävä ravintola löytyi, ehdimme talsia melkein tunnin. No tulihan siinä poikettua jossain vaatekaupassakin. Itselle löytyi Malagan futisjoukkueen pelipaita.
Vihdoin menimme erääseen ravintolaan sisään ja kaikki vaikutti hyvältä, mutta tarjoilijat aloittivat jonkun sortin neuvottelun siinä, eikä meitä heti ohjattu pöytään. Syykin selvisi pian. Ravintola oli täyteen varattu, vaikkei siellä sillä hetkellä ollutkaan asiakkaita kuin muutamassa pöydässä. Ainiin – tänäänhän on uudenvuodenaatto! Kaikeksi onneksi meille järjestyi pöytä ja pääsimme tekemään tilauksia. Päätin pistää elämän risaseksi ja tilasin oikein talon pihvin. Ja mikä pihvi se olikaan! En muista syöneeni niin hyvää pihviä vuosiin.

Kaikin puolin onnistunut päivä siis, vaikka ehdottomasti liian lyhyt visiitti kosteikolle. Unten mailla oltiinkin sitten jo ennen vuodenvaihdetta, vaikka paikalliset tekivät kaikkensa pitääkseen meidät hereillä pommeillaan. Silmiinpistävää oli että raketteja ei nähty ainuttakaan. Ehkä Andaluciassa on tapana säästää ne raketit tosiaan siihen kello 24.

Tiistai 1.1.

Uudenvuodenpäivän päätimme viettää tutustuen vuoristoon, joka oli meitä kutsuvana katsellut jo saapumisestamme lähtien. Katsoimme kartasta, että lähin sopivan näköinen tie ylöspäin oli A-355 Marbellasta pohjoiseen. Pientä mutkaista vuoristotietä oli nautinnollista ajaa, vaikka välillä hirvittikin kun toisella puolen oli usean sadan metrin jyrkkä pudotus rotkon pohjalle ja toisella puolen kohosivat kalliot pystysuorina ylöspäin.

Teimme sellaisen ennen kokemattoman havainnon autoilun puolella, että korvat pyrkivät menemään lukkoon sekä ylöspäin mentäessä, että alas tullessa. Ei ehkä yhtä voimakkaana kuin lentokoneessa, mutta selvästi havaittavana kuitenkin. Jännää…

Päivän ensimmäinen pysähdys oli Ojénin vuoristokylässä, josta ostimme tulevaa pic-niciä silmällä pitäen eväät. Kadut olivat todella kapeita ja mäet jyrkkiä.Välillä luulimme talojen välissä puikkelehtiessamme eksyneemme, mutta siinä se vain kylän keskuskatu kulki kapeana kujana valkoiseksi rapattujen talojen lomassa.

Eväät päätimme syödä Refugio de Juanarin näköalapaikalla, josta piti oleman henkeä salpaavat näkymät ympäröivään vuoristoon ja rannikolle asti. Käännyimme kapealle sivutielle ja ajoimme sitä kunnes puomi esti ajon pitemmälle. Paikalla oli kuitenkin parkkipaikan tapainen levennys tiessä ja useita autoja parkissa. Jätimme auton muiden jatkoksi ja jatkoimme jalan hiekkaista tietä. Ajattelimme, että näköalapaikalle ei varmaankaan ole pitkälti. Tie kulki komean havumetsän halki. Kuulin tiaisten ääniä puista, mutten nähnyt niitä. Kuulin myös tikan koputtelevan puuta jossakin lähellä, mutta sekin jäi näkemättä ja laji määrittämättä.

Sitten tulimme kyltille, jossa luki, että miradorille olisi vielä 1400 metriä. Juniori sanoi, ettei jaksa kävellä pitemmälle, oli nälkä ja jano. Jatkoimme vielä muutaman sata metriä ja päätimme syödä eväät toisella puolen tietä avautuneessa oliivilehdossa, ison männyn juurella. Jossain lähistöllä huhuili sepelkyyhky. Sen äänen sentään tunnistin. Oliivipuihin oli sadonkorjuusta jäänyt muutamia mustia ”marjoja” jotka olivat kuivia ja ryppyisiä. En maistanut niitä, sillä olin antanut itselleni kertoa, että ne eivät ole kovinkaan herkullisia, ennen kuin niitä on liemissä lilluteltu viikkokaupalla.

Pari suurta käpyä keräsin männyn juurelta matkamuistoksi. Takaisin autolle kävellessä näin kun kaksi närheä lensi peräkanaa puusta toiseen. Närhi jäikin ainoaksi varislinnuksi jonka onnistuin Andaluciasa näkemään. Näin jälkikäteen ihmetyttää, etten nähnyt ainuttakaan naakkaa. Vai olisiko niin, että olen niin tottunut niihin täällä kotopuolessa, etten vain osannut kiinnittää niihin mitään huomiota. Myös alppivariksen pitäisi olla noilla vuoristoseuduilla, sekä rantakallioilla ihan yleinen lintu, mutta niin vain jäi sekin reissulla näkemättä.

Lintubongarin näkökulmasta ei ollut hurraamista loppupäivässäkään, sillä ainoaksi mahdollisesti uudeksi reissulajiksi jäi iso haukka, joka istui tien varren puussa vähän Coinin kaupungin ulkopuolella. Perässäni oli auto ja tiessä ei piennarta niin en kehdannu autoakaan pysäyttää. Todennäköisesti se oli hiirihaukka, mutta en uskalla siitä pinnaa itselleni laittaa.

Tavallisen matkalaisen näkökulmasta päivä oli kuitenkin antoisa upeine maisemineen ja kauniine kylineen. Evästauon jälkeen suuntasimme Coinin pikkukaupunkiin, jossa olikin jo taas nälkä, joten söimme lounaan siellä. Kaikesta huomasi että siellä oli eilisiltana vietetty riehakasta fiestaa. Kadut olivat melkein autiot, vaikka iltapäivä oli jo pitkällä. Kuin sunnuntai-iltapäivä kotopuolessa Kotkassa.

Coinista ajoimme kauneudestaan kuuluisaan Mijasin kylään ja sieltä sitten rannikolle ja hotelliin.

Keskiviikko 2.1.

Vuoden ensimmäisen arkipäivän päätimme kunnon turisteina viettää Rondan kauniiseen kaupunkiin tutustuen. Ennen Marbellaa näkyi rantatien varressa lekutteleva tuulihaukka ja pellolla muutamia lehmähaikaroita – ja taas hevosten seurassa – missä ne lehmät on?

Ja taas mentiin kiemurtelevaa serpentiinitietä (A-397) ylös vuoristoon niin, että korvat naksuivat. Mutta mikäs oli ajellessa, kun tie oli hyvä ja maisemat henkeäsalpaavan kauniita. Päässä soi AC/DC:n It´s a long way to top, if you wanna rock´n roll!

Rondan keskustasta löysimme yllättävänkin helposti parkkihallin, johon saimme Pösön parkkiin. Kävimme kahvilla ja ostamassa kaupungin kartan. Paikansimme itsemme korttelin päähän härkätaisteluareenasta, joten päätimme suunnata ensimmäiseksi tutustumaan tuohon ei niin eettisen urheilulajin näyttämöön. Härkiä ei tällä kertaa näkynyt, jos ei lasketa niitä eräitäkin turisteja, jotka poseerasivat ympäri areenaa sormet sarviksi nostettuina (Ai mekö?!). Areenan tiloissa oli myöskin härkätaistelu- sekä asemuseo, jotka jäivätkin tämän loman ainoiksi museokäynneiksi.

Rondassa käyntiin kuuluu tietysti myös El Tajo Gorgeen eli kaupungin halkaisevaan rotkoon tutustuminen. Näkymät olivat todella vaikuttavat ja silta uskomaton. Valokuvat eivät millään pysty välittämään paikan jylhää kauneutta. Olin lukenut jostain, että Rondan rotko on yksi varmimpia paikkoja nähdä muuttohaukka Andaluciassa, mutta vaikka kuinka kurkin rotkoon, en onnistunut näkemään muuttohaukkoja kyyhkyjahdissa. Ehkä niillä oli ruokatunti jo aamupäivällä. Kyyhkyjä oli kyllä molemmat rotkon seinämät täynnäänsä.

Söimme tapas-aterian kaupungin eteläpäässä sijaitsevassa Bodega San Franciscossa, josta suuntasimme A-369 myöten Los Angelesiin. (Siis millä mantereella tässä nyt oltiin?)

Ennen Gaucinin vuoristokylää puerte del Espine nimisen kyltin kohdalla huomasin taivaalla kaartelevia isoja lintuja. Vilkaisu peräpeiliin – ei ketään puskurissa kiinni – jarrutus ja auto tien sivuun. Onneksi kohdalle sattui mirador Del Guadiaro – ei tarvinnut autoa ihan tielle jättää. Kiikarit ja kamera käteen ja äkkiä ulos autosta. Alhaalta laaksosta nousevissa lämpimissä ilmavirroissa purjehti useita hanhikorppikotkia(elis), jotka jonkin ajan kuluttua hävisivät vuorenharjanteiden taa. Päivä oli pelastettu. Samassa paikassa, huomattavasti lähempänä, singahtelivat myös kymmenet kalliopääskyt. Maisemat täällä Malagan ja Cadizin provinssien rajaseuduilla olivat rehevämmät kuin edellisenä päivänä nähdyt Malagan poihjoispuoliset vuoristoseudut.

Jonkin matkaa eteenpäin Gaucinista tien vieressä ruokaili viitisen kappaletta pyreneittenvuohia (elis, ex-pyreneittenvuorikauris). Olin luullut että villivuohet ovat arkoja eläimiä, mutta vaikka pysäytimme auton aivan niiden viereen, ne eivät lähteneet mihinkään. Päivä alkoi näyttää ihan onnistuneelta myös eläinten suhteen.

Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä mitään uusia lajeja ei loppupäivästä osunut kohdalle. Aina toisinaan tienvieren puskista pelästyi lentoon harmaita varpuslintuja ja on hyvin epätodennäköistä, etteikö ainakin jotkut näistä parvista olisi olleet harmaasirkkuja. Mutta 100 prosenttista määritystä en kyennyt tekemään, joten jäi elis tästäkin lajista saamatta.

Mukavaa oli kuitenkin. Voimme sanoa ajaneemme Los Angelesin läpi (muutamassa minuutissa) ja auringon laskua ehdimme ihastelemaan Esteponan rannalle.

Torstai 3.1.

Heimopäällikkömme oli ystävällisesti luvannut minulle tämän päivän vapaaksi perheellisen velvollisuuksista, joten pääsin retkilleni aivan omin päin. Aluksi tarkoitukseni oli viettää koko päivä Rondan vuoristossa, lähinnä Montejaquen ympäristössä, mutta koska kosteikkolintusaldoni oli edelleen vajaa, päätin piipahtaa aamusta jollakin kosteikolla. Parhaiten suunnitellun reitin varrelle osui Garcia & Patersonin opuksen mukaan Rio Guadiaron suisto Sotograndessa.

Läksin matkaan kun oli vielä pimeää ja saavuinkin kohteen liepeille auringonnousun aikoihin. Mutta itse Estuarion löytämisessä oli taas hiukan vaikeuskerrointa. Ajoin moottoritietä joen länsipuolelle ja ensimmäisestä liittymästä alas. Rannalle päin vievän tien katkaisi puomi ja vartijan koppi. Käännyin ennen sitä ympäri ja yritin löytää rannalle vievän väylän. Jouduin takaisin moottoritielle nyt keula kohti itää ja joen yli. Käännyin ensimmäisestä liittymästä taas alas ja yritin tällä kertaa lähestyä kosteikkoa idästä käsin. Kartta näytti aivan selvästi, että moottoritiesillan alapuolelta piti mennä toinen maantie joen ylitse. Torreguadiaron kylän läpi ja siitä kohti siltaa. Nyt olin varma, että olin oikealla reitillä. Valkenevassa aamussa näin kymmeniä valkeita haikaroita lentävän sisämaahan päin – lehmähaikaroita. Kunnes tien poikki oli taas puomi ja vartija kopissaan. Meinasin jo ajaa puomille jututtamaan vartijaa, mutta huomasin tien oikealla puolella parkkialueen, johon kurvasin. Tien vasemmalla puolella näkyi lupaavan näköistä kolme – neljä metriä korkeaa kaislikkoa, joka aaltoili navakassa tuulessa.

Aivan kaislikon viereen oli rakennettu puusta kulkutiet, joita pitkin käveli paikallisia ilmeisesti ihan työmatkallaan. Kaislojen takaa nousi lisää lehmähaikaroita lentoon ja päästyäni lähemmäksi näin heiluvien kaislojen välistä lammen. Ja lintuja, Paljon lintuja. Kymmeniä ja taas kymmeniä lehmähaikaroita, silkkihaikaroita ja yksi harmaahaikarakin. Lammessa ui nokikanoja, liejukanoja ja seisoskelipa matalammassa vedessä yksi komea sulttaanikanakin (elis). Kolme pikku-uikkua (elis) sukelteli niiden seurassa, sekä reissun ensimmäinen sinisorsapari. Lokkeja lensi kokoajan yläpuolella. Aikani ihasteltuani ja kuvattuani lammen asukkeja kävelin kulkusiltoja myöten rannan suuntaan. Kymmenisen merimetsoa lensi ylitseni. Lammen rannalla oli myös ”piilokoju”, josta tuli lähinnä mieleen suomalainen lato. Piilokojusta ei kuitenkaan nähnyt lammelle tiheän kaislikon johdosta.

Kulkusilta päättyi huvimajan malliseen rakennelmaan hiekkarannan ja kaislikon rajalla. Ympärillä olevista kylteistä ymmärsin, että jalkautuminen rannalle ei ollut kovin suotavaa. Ulapalle kiikaroidessani erotin lokkien joukosta hiukan erilaisen linnun. Ymmärsin sen olevan liitäjä, mutta laji jäi epäselväksi. Kaukoputki olisi taas ollut hyvä olla olemassa.

Rantapuskissa oli tiltaltteja, mustapäätaskuja ja mustarastaita. Autolle palatessa näin parven munkkiaratteja.

Päätin yrittää vielä kerran etsiä reittiä joen toiselle puolelle. Löysin taas itseni moottoritieltä matkalla kohti länttä. Ja joen ylitettyäni taas ensimmäisestä liittymästä alas. Ja taas tien katkaisi puomi, jonka edessä olin jo kerran tehnyt U-käännöksen. Tällä kertaa rohkaisin mieleni ja ajoin puomin eteen. Tuiman näköinen vartija tuli kopistaan utelemaan aikomuksiani – tietysti espanjaksi. Näytin sormella puomin toiselle puolelle ja sanoin;: ”Sotogrande. Playa.” Mies murahti jotakin vastaukseksi, marssi koppiinsa ja avasi puomin.

Puomin toisella puolen avautui hieman varakkaamman väestönosan asuinalue. Ja koska minulla ei ollut alueesta tarkkaa karttaa, onnistuin yllätys-yllätys eksymään. Vartin verran taajamassa harhailtuani, löysin golfkentän. Michelinin tiekartasta ja Garcia & Patersonin oppaasta pystyin sen verran hahmottamaan ympäristöä, että tiesin olevani ihan Estuario de Rio Guadiaron lähellä. Pian tien toisella puolen avautuikin kaislameri. Sitten huomasin suojelualueesta kertovan kyltin ja ajoin tien sivuun.

Estuarioon oli tehty kävelysilloista reitti, joka kulki pääasiassa pensaiden ja korkeiden kaislojen keskellä. Avovettä ei ollut kuin aivan polun päätepisteessä, jossa virtasi Rio Guadiaro. Ympäriltäni kuului paljonkin lintujen ääniä, mutta kovinkaan montaa en päässyt näkemään. Tiaistenkin ääntelyä olin kuulevinani. Mustaleppälintu pariskunta istuskeli kävelysillalla ja syöksähteli silloin tällöin hyönteisten perään. Tiltaltteja ja mustarastaita näkyi. Noin reitin puolivälissä paniikkia pikkulintujen keskuudessa aiheutti varpushaukka. Joella näin taas pikku-uikkuja ja merimetsoja. Kun poistuin polulta tielle näin vielä ruovikon yllä lentävän ruskosuohaukan.

Kun ajoin pois alueelta puominvartija ei edes pysäyttänyt minua, avasi vain puomin. Otin suunnaksi pohjoisen. Ensin autopistaa Manilvaan asti ja siitä tietä A-377 Gauciniin.

Tälle tievälille osui matkan suurin yllättäjä. Se ei ollut lintu vaan nisäkäs, jonka luulin liikkuvan vain öiseen aikaan. Hiukan ennen Casaresiin kääntyvää tietä juoksi tien yli lyhytjalkainen ja pitkähäntäinen harmaa otus. Ensin tuli mieleen kissa, sitten näätä, mutta molemmista se erosi selvästi. Se oli egyptinmungo (elis), faaraorottanakin tunnettu mangustien sukulainen. Pysäytin auton sille kohtaa tietä, josta arvelin mungon menneen yli. Ei näkynyt enää jälkeäkään otuksesta. Sen sijaan nappasin muutaman kuvan komeasta mustaleppälintukoiraasta, joka valppaana istuskeli tievarren marjapensaassa.

Luonto kutsui, joten pysäytin auton Rio Genalin ylitettyäni, kun tiessä oli sopiva leveämpi kohta. Kävelin maatiloille vievää soratietä joenrantaan, jossa joki virtasi vuolaana purona uoman pohjalla. Olin silmä tarkkana mahdollisten virtavästäräkkien varalta, mutta en nähnyt niitä. Kalliopääskyjä sen sijaan lenteli ympärilläni. Taivaan sinessä kaarteli muutama hanhikorppikotka, jotka pian hävisivät kiikareideni ulottumattomiin. Hetken virran äärellä seisoskeltuani palasin autolle lehmänkellojen kalkatuksen ja kukon kiekaisuiden säestämänä.

Ennen Gaucinia oli Mirador de Gaucin, jossa päätin pitää evästauon. Kesken eväiden syönnin huomasin alarinteen puolella tuulihaukan, joka lensi aivan vierestäni. Kuvaa en kerinnyt kuitenkaan ottamaan. Sen sijaan toisella puolella tietä kohonneen jyrkänteen yläpuolella liiteli korppikotkia ja niistä näppäilin muutaman kuvan.

Gaucinista jatkoin jo edellisenä päivänä ajamaamme A-369:ää melkein Atajateen asti, jota ennen kääntyi hyvin kapea ja mutkainen tie MA-508 Jimera de Libariin. Sieltä pienen harhaan ajon jälkeen jatkoinkin sitten tietä MA-549 / -501 / -506 Montejaqueen asti. Olin etukäteen tutustunut Montejaquen kylään Google Mapin katunäkymissä, joten jotkut kadun kulmat näyttivät etäisesti tutuilta. Katujen kapeus ja jyrkät mäet kuitenkin tulivat yllätyksenä. Mutta kyllähän se Peugeot jaksoi niitä kiivetä kun laittoi ykkösen silmään ja oikean puoleisen pedaalin pohjaan.

Niinpä löysin itseni Llanos de Libarina tunnetun ”tien” alkupisteestä, jossa on pieni muutaman auton vetävä ”parkkipaikkakin”. Parkkeerasin pösön jo valmiiksi paikalla olleen pösön viereen ja jatkoin matkaa jalan.

Korkeat vuoret kohosivat molemmin puolin tietä ja peltoja, joilla oli ihmisiä töissä. Aivan tien vieressä aitaamattomalla niityllä laidunsi kaksi hevosta ja aasi. Hieman lähemmäksi kuljettuani havaitsin niiden olevan lieassa. Onneksi – vaikka ihan säyseiltä ne vaikuttivatkin. Ilman lämpötila oli noin viisi astetta ja tuuli navakka. Aurinko paistoi, mutta vuoren huiput pitivät minut suurimman osan matkaa varjossa. Tuli ikävä hanskoja, jotka olivat tietenkin hotellilla. Onneksi parkassani oli isot taskut, jonne kädet tunkea.

Kyyhkyjen ja varpusten lisäksi ensimmäinen havaitsemani lintulaji oli hanhikorppikotka. Niitä oli lähes kokoajan lukuisia taivaalla, sekä vuoren jyrkillä seinämillä. Tallentuipa muistikortille kuva oksaa kantaneesta korppikotkastakin, joten pesänrakennus oli mitä ilmeisimmin alkanut. Oli yhtä nautintoa katsella niiden liitelyä ja kaartelua taivaalla.

Vaikka kuljin Llanos de Libaria vain muutaman kilometrin ylös aikaa meni pari tuntia. Korppikotkien ja upeiden kalliomuodostelmien ihailuun meni aikaa ihan huomaamatta. Ja olihan siellä muitakin lintuja. Mustaleppälintuja, mustapäätaskuja ja mustarastaita. Punarintakin tiksutteli. Kalliopääskyjä lenteli ilmassa. Noiden ”vanhojen tuttujen” lisäksi mustarastaille seuraa piti sepelrastas (elis), sinirastas (elis) ja niittykirvinen. Vuorisirkku (elis) istuskeli tiellä ja myöhemmin näin niitä lisääkin. Mustatasku (elis) hyppeli rauhattomana kivikossa. Galerida-kiurujakin (elis) oli tien varressa. Kumpia ne sitten olivat – töyhtökiuruja vai kivikkotöyhtökiuruja? Vaikea sanoa. Lampaita ja hieman yllättäen isoja karvaisia nautoja ja härkiä laidunsi vuoren rinteillä. Hämmästyttävää miten ne edes mahtuivat kulkemaan louhikossa. Elikoiden kaulassa kilkattivat kellot. Tuli tunne, että näissä maisemissa voisi viettää viikkoja.

Ehkä sitten onnistuisin näkemään myös maa-, keisari- ja vuorikotkan. Viimeksi mainitut ovat useina vuosina pesineet ihan näillä vuorilla, mutta niin vaan jäivät näkemättä. Enkä nähnyt myöskään sitä muuttohaukkaa, enkä alppivarista. Onneksi myöskään ihmisistä en tehnyt montaakaan havaintoa täällä (niiden peltotyöläisten lisäksi). Yksi pieni maasturi tuli tiellä vastaan ja takaisin päin kävellessä urhea lenkkeilijä juoksi ylämäkeen pulssimittariaan tai sekkariaan vilkuillen.

Takaisin autolle kävelin melko ripeässä tahdissa sillä valoisaa aikaa oli enää muutama tunti jäljellä ja meinasin keretä vielä jossakin kohteessa käydä. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut, että ajaisin Montejaquesta pohjoiseen Grazalemaan päin, mutta siinä ajellessa ja kelloa katsoessa päätin ajaa etelään kohti Rondaa. Kapeat vuoristotiet eivät houkutelleet ajopuuhiin pimeään aikaan, vaikka niitä valoisassa olikin mukava kurvailla. Ajoin ohitustietä Rondastakin ohi ja päätin tutustua Garcia & Patersonin kirjassakin mainittuun Parque Natural Sierra de las Nievesiin. – Se oli näin jälkikäteen ajateltuna virhe.

A-397:ltä kääntyi sorapintainen tie kohti luonnonpuiston sydänmaita. Tien alkupäässä oli useampikin paikka, johon olisi saanut auton hyvin parkkiin, mutta ajattelin, että ajan huipulle asti, kun kerran tänne asti olin jo ajanut. Aluksi tie oli kuin suomalainen maalaistie ja kulki loivasti mutkitellen mäkisen metsämaaston halki. Pian tie kuitenkin kapeni, muuttui jyrkemmin nousevaksi ja alkoi mutkitella kuin kunnon vuoristoserpentiini ainakin. Korkkitammimetsät muuttuivat havumetsäksi. Sitten edessä oli taas yksi ”parkkialue” ja sillä yksi auto. Ajoin sen viereen ja kuljin jonkin matkaa ”päätieltä” haarautunutta puomilla suljettua tieosuutta. Pari sataa metriä kuljettuani päätin kääntyä takaisin autolle, koska lintuja ei näkynyt eikä kuulunut.

Jatkoin pääuomaa ylös, tie kapeni entisestään ja metsät harvenivat. Ajoin jokaisen vuorenrinteen mutkan niin hiljaa kuin autolla pystyi, sillä mutkan taakse ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä. Rotkon puolella ei ollut kaiteita ja välillä tie kulki harjanteen päällä niin, että kummallakin puolella oli kymmenien metrien pudotus. Viiden asteen ulkolämpötilasta huolimatta avasin ikkunan, jotta kuulisin mahdollisesti lähestyvän auton.. Ja sitten se tuli – auto mutkan takaa. Onneksi kaistani oli nousevan rinteen puolella. Jarrutin ja ohjasin pösön melkein kallioon kiinni. Vastaantulija hiljensi vain hieman ja hurautti sivuitseni melkein peilit toisiaan hipoen. Onneksi silläkin oli pikkuauto. Mitähän olisi käynyt jos vastaan olisi tullut leveä ökymaasturi? Taitaa olla tottumuskysymys ajella näillä teillä.

No jatkoin matkaa ja toivoin, että päätepiste olisi pian. Etenkin kun aurinko alkoi jo laskea. Kohtapuoliin saavuinkin päätepisteeseen, jossa oli joukko rakennuksia ja iso parkkipaikka. Siellä oli myös paikat teltoille ja asuntoautoille (mikäli joku sellaisella tänne asti uskaltautuisi). Nousin autosta jaloittelemaan ja näppäilin pari kuvaa. Maisemat muistuttivat paljon Lapin maisemia. Kivikkoisia vuoren rinteitä, joissa siellä täällä havupuita. Mutta ei lintuja. Hyppäsin autoon ja läksin ajelemaan takaisin Rondan tielle. Vastaantulijoita ei tällä kertaa ollut.

Paremmin olisin aikani käyttänyt, kun olisin kävellyt vielä tunnin verran Llanos de Libaria eteenpäin. Olisi saattanut lajilistakin kerttyä.

Lähdettyäni rannikolle päin ajelemaan isompaa asfaltoitua vuoristotietä saatoin jopa nautiskella mutkista. Lähes koko matka oli alamäkeä ja seuraavan reilun tunnin aikana kaasupolkimeen ei juurikaan tarvinnut koskea.

Perjantai 4.1.

Perjantain ratoksi lähdimme ajelemaan paikalliselle järviseudulle, eli ohjelmassa oli Embalse del Guadalhorcen tekojärvet ja Fuente de Piedra. Yksi retkueemme jäsenistä kärsi jo matkaväsymyksestä, joten hän jäi hotellille talonmieheksi.

Ajoimme rantatietä Fuengirolaan ja siitä MA-426:sta pohjoiseen. Alhaurin el Grandesta eteenpäin ajoreittimme ei ole aivan selvinnyt minulle vieläkään (ja tuskin on kartanlukijallekaan), mutta veikkaan, että ajoimme MA-425 myöten A-357:lle, joka olikin 4-kaistainen tie. Tätä ajoimme länteen ja pian se muuttuikin vain kaksikaistaiseksi. Jonkin matkan päässä käännyimme pienemmälle tielle joka vei kauniin Áloran kylän lävitse.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli El Chorro. Ajoimme kiemurtelevaa ja erittäin huonokuntoista tietä kylän yläpuolelle katselemaan maisemia, minkä jälkeen laskeuduimme takaisin kylään ja kävimme juomassa kahvit.

Paikka vaikutti olevan vuorikiipeilijöiden suosiossa. Sen näki kahviloiden ja majapaikkojen nimistä. Ja kyllähän myö niitä kiipeilijöitäkin nähtiin. Patikoitsijoillekin seudulla tuntui olevan kovasti tarjontaa hyvän polkuverkoston muodossa. Täällähän voisi viihtyä pidempäänkin. Mutta ei tällä kertaa.

En tiedä johtuuko tekojärvistä vai mistä, mutta seudun kasvillisuus vaikutti rehevältä, vaikka olikin pääasiassa havupuita ja –pensaita. Kalliomuodostelmat olivat mielikuvituksellisia ja rotkot jylhiä. Siis kaikkea mitä autoileva turisti vain voi toivoa maisemilta.

Jonkin matkaa El Chorrosta eteenpäin alkoivat tekojärvet. Niitä pysähdyttiin ihastelemaan ja kuvaamaan useammallekin miradorille. Ajoimme järvien lomassa kulkevaa MA-444, kunnes käännyimme pohjoiseen vievälle pienemmälle (ja ainakin Google Mapissa numeroimattomalle) tielle. Pian pikkutie päättyi isompaan MA-451 tiehen ja vuoristoseutu alkoi jäämään taakse. MA-451:ltä käännyimme A-357:ää Campillosiin päin. Ympärillämme levittyi kumpuilevaa ylätasankoa ja metsät olivat vaihtuneet peltoihin, joita oli silmänkantamattomiin. Siellä täällä oli laajoja oliivitarhoja. Campillosin jätimme väliin ja ajoimme suoraan tielle A-384.

Aikomukseni oli tehdä pikapysähdys Laguna Dulcella, mutta tienhaara sinne tuli niin yllättäen, ettemme ehtineet reagoida siihen. Tie oli todella vilkasliikenteinen, joten U-käännöskään ei tullut kyseeseen. Ja kun kääntymiseen sopivaa risteystä ei tullut vastaan muutamaan kilometriin päätin säästää kanssamatkustajat tältä pysähdykseltä. Pikkumies takapenkilläkin oli nukahtanut.

Ensimmäinen vähän suurempi tie Laguna de Fuente de Piedralle päin näytti kartan mukaan olevan A-6213. Se oli kapea pöllyävä soratie joka vei halki oliiviviljelmien järven eteläpuolelle. Jonkin matkaa oliivipuiden lomassa köröteltyäni huomasin matalalla liitävän petolinnun. Auto äkkiä pysähdyksiin ja kiikarit kourassa autosta ulos. Lintu katosi oliivipuiden sekaan, ennen kuin ehdin saada selkoa lajista, mutta suhruisen kuvan ehdin ottaa. Lintu vaikutti isommalta kuin hiirihaukka – joku kotka siis? Ei. Birdforumin raati määritti suttuisesta kuvasta linnun kuitenkin hiirihaukaksi. Taas tuli todistettua, että ilman vertailukohtaa on joskus vaikea hahmottaa linnun kokoluokka.

Päätimme vaihtaa kuljettajaa, jotta allekirjoittaneelle jäisi enemmän aikaa tähyillä taivasta. Heti kohta näinkin tuulihaukan. Ja pian alkoi järven sininen vesi vilahdella oliivipuiden lomasta. Ainakaan se ei ollut kuivana. Tunsin jännityksen kasvavan. Olisiko siellä flamingoja? Entä näkisinkö pikkutrappeja? Jännää…

Ohitettuamme järven eteläpään käännyimme pohjoiseen vievää tietä seuraillen järven länsirantaa. Garcia & Petersonin kirjan mukaan tällä puolen järveä oli kaksi lintujen tarkkailupaikkaa. (Itäpuolella vain yksi – siksi läntinen reittivalinta. – Toim. huom.)

Tarkkailupaikkaa osoittavalta kyltiltä käännyimme parkkialueelle. Juniorikin heräili päiväuniltaan takapenkillä. Parkkialueella oli ennestään yksi auto. Kolme ihmistä, puheen parresta päätellen saksalaisia, kiikaroi aidan vieressä järvestä poispäin. Päätinpä minäkin suunnata kiikarini samaan suuntaan. Lähipelloilla oli kurkia. Paljon. Nuoria ja vanhoja.

Itse järvelle päin olevalle tarkkailupaikalle piti kävellä jonkun matkaa loivan kumpareen päälle. Ja olihan niitä. – Flamingoja (elis) nimittäin. Mutta todella kaukana järven pohjoispäässä. No sinnehän sitä oltiin kohta menossa. Lähimpänä (n. 300 metrin päässä) rannassa oli parvi nokikanoja. Flamingoja kiikaroidessa huomioni kiinnitti noin puolen kilometrin päässä olevan metsäisen kumpareen yllä kieppuvat neljä petolintua. Kaksi isoa ja kaksi hieman pienempää.

Jatkoimme matkaa seuraavalle tarkkailupisteelle, jossa flamingot olivat jo huomattavasti lähempänä, mutta silti liian kaukana hyvälaatuisille valokuville. Myös nokikanoja, lapasorsia ja lokkeja näkyi runsaasti. Arvelin valokuvan perusteella talvipukuisia lokkeja naurulokeiksi (väärin meni), mutta mielestäni joukossa oli myös kalalokkeja (näitä Garcia & Paterson ei oppaassaan mainitse järvellä esiintyvien lajien joukossa). Joukossa oli myös jokunen suurempi lokki. Olisivatko olleet niitä etelänharmaalokkeja sitten. Miten väärin sitä voikaan lokkeja määrittää? Kaukanahan ne tietysti olivat ja valokuvat suttuisia. Ja vieressä kahlaavat flamingot saivat lokit näyttämään pienemmiltä kuin ne olivatkaan ja seli, seli... Birdforumilla onneksi tunnetaan lokitkin ja minullekin selvisi asioiden oikea laita. Ne ”pienet” lokit olivat selkälokkeja! Omaa sukuaan graellsii-rotua. Isommat etelänharmaalokkeja, joten jotain arvasin oikeinkin.

Rantaniityllä oli västäräkkejä, töyhtöhyyppiä ja joku Tringa, joka hävisi heti kun laskeutui, joten sen tarkempaa lajimääritystä en pystynyt tekemään. Myös järven yllä lentänyt tiiralaji jäi määrittämättä.

Kanssamatkustajat odottelivat kärsimättöminä autossa, joten päätin liittyä heidän seuraansa. Nälkä kurni heidän vatsoissaan, mutta minä halusin käydä vielä itse pääkallopaikalla, järven pohjoispään visitor centressä. Sanoin, että eiköhän sieltä jotain suuhun laitettavaakin löydy. No ei löytynyt. Visitor centre oli kiinni. Käsittämätöntä, että sinä vuodenaikana kun järvessä on vettä ja elämää niin keskus pidetään kiinni. Tai ehkä meillä oli vain huono tuuri, sillä voihan olla niin, että se on perjantait suljettu. Juupa-juu.

Tein kuitenkin pikavisiitin järven rantaan ja se oli paratiisi. Langalla istui etelänisolepinkäinen (elis). Tulvivalla rantaniityllä oli ainakin lapasorsia, ristisorsia, taveja, sinisorsia, liejukanoja, nokikanoja ja pitkäjalkoja (elis). Pensaissa ja kaislojen varsilla istuskeli mustapäätaskuja ja pensaiden juurella hyppeli kaniineja. Vihertävän harmaa kertun tapainen lintu istuskeli kaislan varrella. Valokuvasta myöhemmin tulkitsin sen tiltaltiksi. Talvehtimisalueillaan niitä tavataan melkein mistä tahansa elinympäristöstä.

Mutta aika (ja vaimo) on armoton ja matkaa oli jatkettava. Pysähdyimme Fuente de Piedran keskustassa päivälliselle ja jatkoimme Antequeraan. Tutustuimme sen vanhaan kaupunkiin ajellen ristiin rastiin kapeita kujia. Tarkoitus oli käydä vähän kävelemässä ja kaupungin kirkkoja katselemassa, mutta emme kerta kaikkiaan löytäneet vanhan kaupungin puolelta paikkaa johon suomalainen olisi autonsa kehdannut jättää.

Lopulta löysimme itsemme kauppakeskuksen pihalta. Seuraavana päivänä oli jo kotiinlähdön aika, joten päätimme suorittaa tuliaisten oston täältä. Kauppakeskuksessa vierähtikin melkein pari tuntia. Ulos tullessamme huomasimme, että joku oli sammuttanut valot. Siinä sitten pimeässä ajelimme hotellia kohti ja koska maisemienkaan ihastelusta ei tullut mitään, niin ajoimme moottoriteitä.

Lauantai 5.1.

Tänä päivämääränä oli sitten edessä kotiin lähtö. Lento lähti puolen päivän aikoihin ja autokin piti palauttaa kentälle jo kymmenen maissa, mikä johti siihen että hotellin jouduimme jättämään pimeässä.

Ja pitihän se kerran vielä ennen lentokenttää suorittaa jo perinteeksi tulleet harhaan suunnistukset. Onneksi aikaa oli vartin kiertoajeluun Malagan läntisissä taajamissa. Autovuokraamon palautuspisteessä meinasi jännittää. Mielestäni auton oikeaan etuoveen oli joku jollakin parkkipaikalla kolauttanut ovensa ja siinä näkyi tietyssä valossa hankaumajälki. Pösö meni kuitenkin tavarantarkastajan syynäyksestä läpi, eikä lisälaskua tullut.

Aika oli tullut siirtyä lähtöselvitykseen ja ruumiintarkastukseen, sekä siirtyä haikein mielin odottamaan lentokoneen lähtöä. Olisihan sitä toisenkin viikon voinut Andaluciassa viettää…

Loppusaldoksi jäi vähän reilu 1400 km ajoa, 55 lintulajia (joista 22 eliksiä), 4 nisäkäslajia ja 2 matelijaa. Sekä tietysti paljon hyviä muistoja.

Andaluciaan tulen ehdottomasti uudestaan. Ensi kerralla varmaankin jonain muuna vuodenaikana ja toivoakseni aikaa lintupaikoilla käyntiinkin on enemmän käytettävissä.

Havaitut linnut:

ristisorsa (Tadorna tadorna)
sinisorsa (Anas platyrhynchos)
lapasorsa (Anas clypeata)
tavi (Anas crecca)
pikku-uikku (Tachybaptus ruficollis) ELIS
suula (Morus bassanus) ELIS
merimetso (Phalacrocorax carbo)
lehmähaikara (Bubulcus ibis) ELIS
silkkihaikara (Egretta garzetta) ELIS
harmaahaikara (Ardea cinerea)
flamingo (Phoenicopterus roseus) ELIS
hanhikorppikotka (Gyps fulvus) ELIS
pikkukotka (Aquila pennata) ELIS
ruskosuohaukka (Circus aeruginosus)
hiirihaukka (Buteo buteo)
varpushaukka (Accipiter nisus)
tuulihaukka (Falco tinnunculus)
liejukana (Gallinula chloropus)
nokikana (Fulica atra)
Sulttaanikana (Porphyrio porphyrio) ELIS
kurki (Grus grus)
pitkäjalka (Himantopus himantopus) ELIS
tylli (Charadrius hiaticula)
töyhtöhyyppä (Vanellus vanellus)
pulmussirri (Calidris alba) ELIS
karikukko (Arenaria interpres) ELIS
etelänharmaalokki (Larus michahellis)
selkälokki (Larus fuscus graellsii) alalji ELIS
kesykyyhky (Columba livia)
sepelkyyhky (Columba palumbus)
turkinkyyhky (Streptopelia decaocto)
munkkiaratti (Myiopsitta monachus)
suopöllö (Asio flammeus) ELIS
?töyhtökiuru (Galerida sp) ELIS
kalliopääsky (Ptyonoprogne rupestris) ELIS
niittykirvinen (Anthus pratensis)
västäräkki (Motacilla alba)
punarinta (Erithacus rubecula)
mustaleppälintu (Phoenicurus ochruros aterrimus)
mustatasku (Oenanthe leucura) ELIS
mustapäätasku (Saxicola torquatus rubicola) ELIS
mustarastas (Turdus merula)
sepelrastas (Turdus torquatus) ELIS
sinirastas (Monticola solitarius) ELIS
mustapääkerttu (Sylvia atricapilla)
samettipääkerttu (Sylvia melanocephala)
silkkikerttunen (Cettia cetti) ELIS
tiltaltti (Phylloscopus collybita)
etelänisolepinkäinen (Lanius meridionalis) ELIS
närhi (Garrulus glandarius)
mustakottarainen (Sturnus unicolor)
varpunen (Passer domesticus)
tikli (Carduelis carduelis)
keltahemppo (Serinus serinus) ELIS
vuorisirkku (Emberiza cia) ELIS

Havaitut nisäkkäät:

magotti (Macaca sylvanus) ELIS
egyptinmungo (Herpestes ichneumon) ELIS
pyreneittenvuohi (Capra pyrenaica) ELIS
villikaniini (Oryctolagus cuniculus) ELIS

Havaitut matelijat:

espanjansuokilpikonna (Mauremys leprosa) ELIS
espanjanmuurisisilisko (Podarcis hispanica) ELIS

Haahuilua ja haikaroita

maanantai 18. marraskuuta 2013

Amsterdam - kesäkuu 2013

torstai 14. helmikuuta 2013